Kirkonsalmen palvelukodin 25-vuotisjuhlapuhe 12.12.2025

Hyvät juhlavieraat, kollegat ja ystävät –
sekä Kirkonsalmen palvelukodin asukkaat ja läheiset, on valtavan suuri ilo ja kunnia olla täällä juhlistamassa Kirkonsalmen palvelukodin 25-vuotista taivalta.

Kun katson teitä, näen enemmän kuin rakennuksen. Näen yhteisön, kodin ja tarinan, jonka olemme luoneet yhdessä. Tarinan, joka alkoi jo kauan ennen ensimmäistä muuttopäivää – syksyllä 1999.

Olin mukana jo silloin, kun tämä paikka oli vain piirustuksia ja savinen työmaa. Muistan seisoneeni pihassa, paperit kainalossa, ja miettineeni… “Miten ihmeessä tästä kuopasta kasvaa koti?”
Mutta alusta asti tiesimme tämän: Emme rakentaneet vain taloa.
Me rakensimme kotia – paikkaa, jossa jokainen voi kasvaa omaan mittaansa, omalla tavallaan.

Ennen muuttoa meillä oli muuttovalmennus, täynnä jännitystä ja odotusta. Kuljimme tulevia tiloja yhdessä asukkaiden kanssa. Pohdimme, miltä kodin tulisi tuntua ja näyttää, ja miten arki täällä alkaisi rullata. Talon synty ei ollut vain rakentamista. Se oli yhteistä unelmaa, yhteistä tulevaisuutta.

Muistan erityisesti sen ensimmäisen yön, kun ensimmäinen asukas muutti sisään. Satu se taisit olla sinä….
Satu nukkui levollisesti. Mutta me työntekijät – me hiippailimme käytävillä ja kurkimme ovista levottomasti. Se yö opetti meille, että uusi koti voi olla turvallinen heti ensimmäisestä hetkestä.

Vuosien varrella näin monta kaunista kasvutarinaa. Yksi niistä alkoi kahvinkeittimestä. Ensimmäiset kahvit olivat… sanotaanko, todella vahvoja. Mutta taito kasvoi askel askeleelta. Ja lopulta kahvista tuli niin hyvää, että sitä olisi voinut myydä torilla. Se oli pieni, mutta suuri hetki. Hetki, jossa ihminen löysi varmuutensa – ja kasvoi omaan mittaansa.

Talvisin teimme pieniä hiihtoretkiä. Kävelimme rantaan, missä kevättalven aurinko sai lumen kimaltamaan kuin timantit. Hiihdimme lyhyitä matkoja, jokainen omassa tahdissaan. Välillä nauroimme, välillä pysähdyimme vain katsomaan järven yllä leijuvaa hiljaisuutta. Niissä hetkissä ei ollut kiirettä. Oli vain aurinko, lumi ja yhteinen latu.

Talvipäivinä lämmitimme usein leivinuunia. Uunin tuoksu ja lämpö levisivät huoneeseen kuin pieni, rauhoittava halaus. Sen äärellä oli helppo olla yhdessä – sanoin tai ilman sanoja.

Kesällä pihan uima-allas oli yhteinen ilon lähde. Muistan, kuinka juoksimme altaalle, pulahdimme veteen ja annoimme naurun raikua. Nurmikolla makoilimme kasvot aurinkoon päin käännettyinä. Kesä tuntui kevyeltä, mutkattomalta ja hyvältä.

Joka kesä teimme yhteisen retken kotiini, rantasaunalle. Niistä tuli pieniä kesäjuhlia: aurinko lämmitti, grillissä tirisi ja ihmiset levittäytyivät pihalleni kukin omaan lempipaikkaansa. Uitiin, saunottiin ja jotkut soutelivat, joskus soutuvene meni vakaasti eteenpäin, joskus vähän vähemmän vakaasti – mutta aina hyvällä tuulella. Se oli yhdessä olemista parhaimmillaan.

Kerran yksi karkulainen hävisi Kyllikinrannan juhannustansseista ja mistä hän löytyi. Kotini rantasaunalta nauttimassa saunan jääkaapissa ollutta coca colaa.

Yksi lämmin muisto on Jouluinen rekiretki, jonka teimme joulun aikaan yhdessä läheisten ja asukkaiden kanssa. Hevonen helisteli kulkusia, vilttien alla oli lämmin, lumi narskui reen alla ja taivas oli täynnä tähtiä. Retken jälkeen söimme joulupuuroa vanhassa pirtissä takkatulen loisteessa. Se hetki oli kuin oma pieni joulutarina – rauhallinen, kaunis ja täynnä yhteyttä.

Vaikka en ollut mukana ulkomaanmatkoilla, kuulin niistä niin eläviä kertomuksia, että tuntui kuin olisin ollut matkassa. Lentokenttien jännitys. Uudet maisemat. Palaneet nenänpäät. Ja ensimmäiset passintarkastukset.
Nuo tarinat muistuttivat minua siitä, että jokaisella on oikeus kokea maailmaa – omalla tavallaan.

Haluan kiittää erityisesti läheisiä.
Te olette kulkeneet tämän talon rinnalla alusta asti – ette sivussa, vaan vierellä. Teidän tukenne, läsnäolo ja luottamus ovat olleet korvaamaton osa sitä, että asukkaat ovat voineet kasvaa ja kulkea omaa elämänpolkuaan turvallisesti ja omannäköisesti.
Te olette jakaneet meille arvokasta ymmärrystä siitä, kuka kukin asukas on ja mikä heitä kantaa. Se on tietoa, jota ei voi oppia kirjoista – se tulee rakkaudesta.
Juuri teidän rinnalla kulkemisenne on tehnyt mahdolliseksi sen, että jokainen on löytänyt oman rytminsä ja oman tapansa elää hyvää arkea. Ilman teitä tämä talo ei olisi tällainen koti. Kiitos siitä, että olette olleet mukana – ja ennen kaikkea mukana vahvistamassa asukkaiden omaa elämää.

Haluan kiittää myös Kirkonsalmen työntekijöitä.
Te olette tämän talon voima ja sydän. Teidän työnne on paljon enemmän kuin tehtävien suorittamista. Se on ihmisen kohtaamista, läsnäoloa ja välittämistä.
Olette olleet turva, tuki, kuuntelija ja rinnalla kulkija. Olen nähnyt, miten suurella sydämellä ja sitoutumisella olette tehneet työtänne. Työnne arvo näkyy asukkaiden elämässä joka päivä.
Kiitos jokaisesta teosta – pienestä ja suuresta.

Näihin 25 vuoteen mahtuu kaikki elämän värit: iloa ja naurua, mutta myös surua ja itkua. Hetkiä, joissa olemme pysähtyneet. Hetkiä, joissa olemme kasvaneet yhdessä.

Olen saanut nähdä, miten ihmiset kasvavat omiin voimiinsa ja omaan elämäänsä. Se on jättänyt minuun jäljen, joka kulkee mukanani kaikkialle. Sain kulkea Kirkonsalmen rinnalla 20 vuoden ajan. Nuo vuodet eivät olleet vain työtä – ne olivat elämäntyö, toinen perhe ja toinen koti. Vaikka en ole enää joka päivä täällä arjessa, osa minusta jäi tänne – näihin muistoihin, nauruun, hiljaisiin hetkiin ja yhteisiin tarinoihin.

Kun katson tätä yhteisöä tänään, olen varma, että seuraavat 25 vuotta tulevat olemaan yhtä lämpimiä, rohkeita ja merkityksellisiä kuin nämä ensimmäiset.

Lämpimät onnittelut 25-vuotiaalle Kirkonsalmen palvelukodille!
Juhlitaan, nauretaan – ja tehdään tästä päivästä sellainen, että voimme vielä vuosien päästä sanoa: “Muistatko silloin kun…?”
Kiitos.

Niina Argillander